Moikka vaan kaikillle !
Tarinan iskentä Vegasin keikasta jatkuu….
Saavuimme siis Chigacoon. Jos en väärin muista, lento kesti Arlandasta noin 8 tuntia. Tämän pituisen lennon kanssa sitä oikein toivoo, että ne olisivat ajallaan, kuten nyt.
Meillä oli noin 4 tunnin odottelu kentällä ja kentällä odottelu, jos mikä, tappaa luovuuden. Olimme tehneet Selviytyjät tv-ohjelmasta tutun liiton kahden muun matkaajan kanssa jo heti koneesta pois päästyämme. Nämä kaverit eivät muuten jättäneet kylmäksi ketään, mutta heistä teen tarkemman profiilikuvauksen myöhemmin. Koska kaikilla muilla oli kova jano, olihan lämpöä hyvän matkaa yli 20. astetta, päätimme lähteä hakemaan virvoitusjuomia kaupungista. Ajattelin, että itselleni riittäisi kyllä kahvi kentällä, mutta painostus muiden suunnalta oli sen verran vahvaa, että heittäydyin mukaan.
Aikaa oli, mutta ei liikaa. Chigacon liikenteen, josta emme tietysti ensikertalaisina juuri mitään tieneet, voisi olla ratkaisevaa siihen, että myöhästymme jatkolennolta Phoenixiin. Taksiin noustessamme, kuski kehoitti menemään ihan lähiostoskeskukseen,juuri liikenteen takia. Hän myös varoitti, ettei taksia saa lähiöistä, ei ainakaan helposti. Sinänsä mielenkiintoinen pointti, olimmehan maailman metropolissa, jossa, ainakin luullakseni, takseja on aivan joka paikassa.
Saavuimme ostoskeskukseen, nopea kierros sisällä ja ulos, ei bisseä koko paikassa. Minua asia ei niinkään harmittanut, Cokis-automaatteja oli joka puolella, mutta muuta liittoumaa kyllä. Ei muuta kuin ulos ostarilta, seuraavaan paikkaa, ja seuraavaan, ja seuraavaan…. Ei kaljaa koko kaupungissa? Aivan uskomatonta, olutta ei saanut kertakaikkiaan mistään. Mä olin aina luullut, että Mäkkäreissäkin saat vedellä bisukan janoon, mutta ei täällä. Jano alkoi olla jo hirvittävä, eikä paahtava aurinko yhtään auttanut asiaa. Lisäksi olimme etsineet kauppaa jo kaksi tuntia. Takaraivossa jyskytti, ei bisseä, ei taksia, eikä jatkolentoakaan….
Päätimme luovuttaa suosiolla. Kentällä on baareja, ajattelimme. Ei muuta kuin taksia etsimään. Seisoskelimme tienposkessa, kuten jenkeissä kuuluu, kädet ylhäällä ja hurjasti viheltäen. Homma toimi hyvin, ja varmasti olisimme taksin saaneet, mikäli sellaisia siellä olisi ollut. Tässä kohtaa kerron, nyanssina, että ostoskeskus ja sen ympäristö, oli vähintään itiksen kokoinen, joten ihan nukkuvasta lähiöstä ei ollut kyse.
Takseja ei näkynyt, ei mailla eikä halmeilla. 30 minuuttia kulunut. ei kun 45. ”Tullimuodollisuudet” jenkeissä on hieman erilaiset kuin euroopassa, tiesin, että niissä menee aikaa. Siellä otetaan valokuvia ja sormenjälkiä ja vaikka mitä. Lyhyt yhteenveto. Pyydetään joku soittamaan meille taksi! Tilanne alkoi selkeytymään, mutta ei meille edulliseen suuntaan. Ensimmäinen baari ei ymmärtänyt kysymystä. Huoltoasema ei soita missään nimessä. Kolmas ja neljäs kuppila kiinni. Pikaruokalassa ei myydä kaljaa, eikä soiteta. Ihanan tuoksuinen italialaisbaari tarjoaa aamulla paistettua leipää, neitsytöljyn kanssa, ei herran jestas. Seuraava baari kiinni tai on siellä joku, kuka koputtaa? Taas tortilla-rafla. Ok, mä voin soittaa Teille taksin ! Yes ! Antakaa numero. Mikä numero ? Taksin. Täh ? En voi soittaa, ellei ole numeroa. Loogista, mutta ei meillä ole numeroa? Sitten ei voi soittaa. Onko teillä bisseä, mä alan sulamaan? Ei ole. Nou taxi ? Nou.
Ei muuta kuin ulos raflasta, seuraavaan paikkaa. Hei, tuolta taitaa tulla taksi! Joo, mutta ei kannata huitoa, se on varattu. No, helvetti, mä huudan…..TAXIIIII…..Hei, se pysähtyi….
Pääsimme taksiin, tosin ei enää samoina ihmisinä, joina olimme ostoskeskukseen tulleet. Kuski oli ihana ja ymmärsi heti yskän, pyytäessämme ajamaan 7elevenin kautta ja siitä lentokentälle…
Seuraavassa numerossa puhumme maantieteestä ja lentokenttien paskahuuseista. Pysy kanavalla.
Terv. Jethro
