Petteri Sihvonen – Johtavan Pelikirja

Veikkauksen toimitusjohtaja Risto Niemisen kuolematon lausahdus kuuluu, että ”me suomalaiset emme ole urheiluhullua, vaan olemme menestyshullua kansaa”. Olen Niemisen kanssa samaa mieltä koko sieluni pohjasta. Ihan sapettaa tämä suomalaisten, sinun ja minun, leikki sillä, että olisimme muka jotain urheilukulttuurikansaa. Emme me ole. Jos maisterinsilmäni ei pettänyt eilen sunnuntaina, niin olin televisiosta havaitsevinani, että Salpausselän mäkihyppykisaa seurasi verrattain harvalukuinen joukko paikan päällä. Miten tämä on mahdollista? kysyn. Eikös mäkihyppy olekaan meikäläisten lempilaji?

Heti jos HPK tai Ilves eivät pärjää SM-liigassa, niin yleisö loistaa poissaolollaan. Ja MTV3:n on vaikea myydä maksukorttejaan, jos Formuloissa ei ole luvassa suomalaismenestystä. Esimerkkejä on paljon muitakin. Sen jälkeen, kun Antti Kasvio ja Jani Sievinen eivät olleet voittamassa Suomella uintimitaleja, koko lajin suosio romahti mediassa – tai se jäi häilyvästi Hanna-Maria Seppälän kapeiden hartioiden varaan. Ja mihin meni alppihiihdon buumi? Menikö se sitä mukaa, kun Kalle Palander ei enää pärjännytkään?

Olin sentään luullut, että suomalaiset ovat formulakansaa. Mutta erehdyin raskaasti. Emme me ole. Me olemme sitä vain silloin, jos joku meikäläisistä sattuu alalla pärjäämään. Nyt ollaan taas ikään kuin poimimassa rusinoita pullasta, jos Kimi Räikkönen sattuisi pärjäämään. Mikä on ainut laji, jonka me tyhmät suomalaiset penkkiurheilijat ansaitsemme? – Tietysti se on pesäpallo, jossa olemme maailman parhaita! Ei ole vaaraa, että katsojan identiteetti saa kolhuja, sillä ei ole toista maata suomen veroista pesäpallossa.

Suomalaiset penkkiurheilijat ovat ymmärtäneet aivan väärin urheilun syvimmän olemuksen. Ei urheilussa – kannattamisen ja seuraamisen kannalta – ole kyse siitä, että kuka voittaa, tai että voittaako vai eikö voita oma suosikki. Luultavasti olemme maailman surkein urheilukansa tässä mielessä. Emme todellakaan ymmärrä urheilusta tuon taivaallista.

Muualla maailmassa urheilua seurataan ja omia kannatetaan siitä riippumatta, että ollaanko voitto- vai tappioputkessa. Sinä, joka luulit olevasi suomalainen lätkä-, futis, lentis-, koris-, formula-, mäkihyppy-, hiihto- tai yleisurheilufani, et ole sitä. Voin kertoa, ettet todellakaan ole! Aito fani ei koskaan eikä missään oloissa hylkää kannatettaviaan. Ei vaikka taivas putoaisi niskaan.

Ehkä suomalaisia urheilufaneja täytyisi alkaa ohjata korkeakulttuurin piiriin. Siellä ei tarvitse masentua eikä kokea huonommuutta, kun elokuvalla, romaanilla tai teatteriesityksellä on vaikka minkälainen loppu. Voi mennä työpaikalle pää pystyssä eikö korvat luimussa vaikka HIFK tai tai Kärpät tai Blues tai Leijonat ja niin edelleen, muutamia mainitakseni, on sattunut edellisenä iltana häviämään. Sovitaan, että lopetetaan urheilun seuraaminen. Ei mennä enää kisoihin eikä katsota suomalaista urheilua televisiosta, koska se tuottaa toisinaan pahaa mieltä – kun maamme tai suosikkiurheilijamme ei pärjääkään.

On karmeaa, että aikuiset ihmiset käyttäytyvät näin! Että jonkun urheilukilpailun lopputuloksella on yhtään mitään väliä niin kuin aikuisten oikeasti. Että ollaan joko niin iloisia tai joko niin suivaantuneita lopputuloksista, että Salpauselän kisojen yleisömäärä on eri silloin, kun mäkihyppääjämme olivat vielä iskussa ja eri nyt, kun poikiemme hyppy ei kanna pitkälle.  Nyt, jos koska, Salpausselällä, poikamme olisivat tarvinneet suuren yleisön kannustusta. Huippu-urheilumme heikon lenkki on fani ja penkkiurheilija.

Huippu-urheilun muutostyöryhmän keskeisimpiä painopisteitä pitäisikin olla se, että miten tämä kovapäinen ja urheilusivistymätön porukka saadaan muuttumaan urheiluhulluksi kansaksi menestyshullusta kansasta. Lupaan jossain lähitulevaisuudessa täällä blogissani analysoida ja kertoa, miksi tässä on näin päässyt käymään: miksi me suomalaiset emme ymmärrä urheilun ja huippu-urheilun syvintä ydintä.